perjantai 16. maaliskuuta 2018

Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

2 kommenttia:

  1. Varmasti vaatii totuttelua taas uusvanha kotimaa ja pienelle tietysti ihan uusi kotimaa. Tuli minullekin ihan haikeat tunnelmat tätä lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eniten taitaa totuttelua vaatia tämä halvatun talvi joka ei lopu... Pieni on kyllä sopeutunut ihan hyvin ja hyvä niin.

      Poista