Viimeisiä murusia

Tammikuu näköjään jo meni. Se kului enimmäkseen kotona kykkiessä ja vauvaan tutustuessa. Loppukuusta sektiohaavani alkoi olla jo siinä kunnossa, että liikkuminen onnistui melko kivuttomasti. Yhtenä viikonloppuna onnistuimmekin tekemään ensimmäisen ravintolakäynnin vauvan kanssa ja sehän sujui yllättävän tuskattomasti. Taiturimaisesti olen myös kahtena päivänä hakenut vauvan kanssa Hoon päiväkodista, mikä sekin tuntuu aikamoiselta saavutukselta. Neljästi olen imettänyt vauvaa julkisella paikalla ja kerran jo kantoreppuillut paikalliseen tapaan. Nämä kaikki aion luonnollisesti kirjata ansioluettelooni.

Nyt onkin jo helmikuu.
Se tarkoittaa sitä, että aika käy vähiin.
Berliininmunkki on kohta viimeistä murusta myöten syöty.

Huomaan jo pyöritteleväni jäähyväiskappaleita mielessäni ja sanoittavani niitä uudelleen.
Suurlähettiläät on tähän liian arkinen, mutta muitakin on.

"Don't cry for me Schöneweide, the truth is I never left you..." ja "Bye bye Prenzlauer Berg, I'm gonna miss you, where ever I go, I'm gonna come back to walk these streets again..."

Muuttosuunnitelma on (luonnollisesti...) vielä ihan levällään, mutta nyt Don on lomalla joten ehkä se tästä alkaa hahmottua. Facebook muistuttaa minua vuodentakaisesta. Silloinkin kaikki oli levällään, sillä koko helmikuuhan vierähti hotellissa asuessa ja vasta maaliskuun alussa saimme tämän asunnon. Oi niitä aikoja, tavallaan kaipaan sinne ja tavallaan en.

Muuttaminen (joka on ihan syvältä enkä aio tehdä sitä tämän jälkeen enää ikinä koskaan [ennen seuraavaa kertaa...]) ahdistaa tietysti, sillä jostainhan sitä tavaraa on taas päässyt kertymään. Logistiikkakin ahdistaa, mutta selvittiinhän me tännekin päin. Helpompaa kotimaahan on mennä kuin suureen tuntemattomaan, joskaan ei yhtään niin jännittävää.

Ennen lähtöä on vielä muutama asia tehtävä.
Hoo on luvattu viedä vielä kerran eläintarhaan.
Minä olen alkanut haaveilla luonnontieteellisestä museosta.
Ja KaDeWen tavaratalo, jos sinne vielä yhden kerran pääsisi.
Tv-tornissakaan emme ole käyneet...