Sivut

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Taidemarkkinoilla



Keväällä onnistuimme kahdesti kävelemään Berliner Domin kulmille museosaarelle juuri, kun siellä oli jonkinlainen taidemyyntitapahtuma päättymässä. Tänään aamulla aloin haikalla tapahtuman perään, vaikka pikainen googletus ei tuottanutkaan tulosta. Koska muutakaan ohjelmaa ei tälle päivälle ollut, lähdimme pienelle retkelle keskustaan katsomaan, tapahtuuko siellä mitään.

Retkemme tuotti tulosta. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään satunnaistapahtuma, sillä Berliner Kunstmarkt kokoontuu museosaarella joka lauantai ja sunnuntai kello 11-17. Valitettavasti olen itse joskus tosi huono tekemään ostoksia markkinoilta, joten ihan vain katseluksi ja hengailuksi tämä meni. Hoo onnistui sen sijaan paremmin ja osti pienen sinisen puupöllön, joka muutti hänen "kisutaloonsa" (=Sylvanian Families -talo). Suunnittelin kyllä, että sitten kun Berliinistä lähdön hetki koittaa, voisi esimerkiksi tuolta markkinoilta käydä ostamassa muistoksi jonkun kaupunkiin liittyvän teoksen. Niitä nimittäin oli useammassakin kojussa eri tekniikoilla toteutettuna. Kaiken muun kivan lisäksi.


Hienointa sunnuntairetkemme onnistumisessa oli se, että Hoo jaksoi reippaasti kävellä mukana. Mehän jätimme kesälomalla Suomeen sekä Hoon rattaat, että kunnianarvoisan muuttoautomme Enzo Ferrarin. Toistaiseksi enemmän on tainnut tulla rattaita ikävä, sillä parina päiväkotipäivänä Hoo ehti jo hiukan kitistä, että ei jaksa kävellä. Tänään kaikki meni kuitenkin mallikelpoisesti ja hyvin olemme jaksaneet kauppareissutkin hoitaa julkisilla kulkuvälineillä.

Hoon mahdollisia hätätilanteita varten on nyt kuitenkin helpotusta tiedossa, sillä eilen kävimme ostamassa yhdestä secondhand-liikkeestä vauvaa varten käytetyt yhdistelmärattaat. Kriisitilanteissa voi Hootakin niissä lykkiä, mutta sovitaan ettei sellaisia tule.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ensimmäinen päivä päiväkodissa

Otsikko hiukan liioittelee, sillä ei Hoo koko päivää ollut päiväkodissa. Mutta muutoin se pitää paikkansa; tänään Hoo lopultakin aloitti päiväkotitaipaleensa.

Kotona Suomessa Hoo ehti olla puolisentoista vuotta kerhossa kolme tuntia kolmena päivänä viikossa. Sen syvemmälle päivähoidon maailmaan hän ei kuitenkaan ole vielä tutustunut.

Täällä Saksassa päiväkodin aloittaminen on vähän pidempi projekti kuin Suomessa, näin olen ymmärtänyt. Päiväkoti alkaa Eingewöhnung-jaksolla, jonka tarkoituksena on hitaasti tutustuttaa lapsi päiväkotiin ja sen tapoihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vanhempi joutuu olemaan mukana päiväkodissa aika pitkään. Neljä viikkoa on kai ihan normaali aika tällaiselle saksalaiselle pehmeälle laskulle.

Mutta se ensimmäinen päivä. Läksimme matkaan hyvissä ajoin sillä emme uskaltaneet tällaisena tärkeänä päivänä luottaa siihen, että bussit kulkevat ajallaan. Matkaa täältä kotoa päiväkotiin on hiukan yli kolme kilometriä ja bussilla kuljettaessa käveltävää jää kuutisensataa metriä. Olimme siis päiväkodin oven takana norkoilemassa vartin verran etuajassa vaikka laahustimme loppumatkan etanavauhtia.

Hoo oli kärsimätön ja olisi halunnut heti mennä sisään. Jonkun aikaa odottelimme pihalla ja sitten uskaltauduimme peremmälle. Stephanie-niminen hoitaja otti meidät vastaan ja menimme yhteen huoneeseen tutustumaan. Hän tarkasti tuomamme lomakkeet, pyysi yhdet puuttuvat allekirjoitukset ja selitti vähän tapahtumain kulkua. Sen jälkeen Donin kanssa kökötimme pikkuruisilla tuoleilla puolisen tuntia kun Stephanie ja Hoo tutustuivat toisiinsa leikkimällä. Ja siinäpä se ensimmäinen päivä sitten olikin. Huomenna homma jatkunee suurin piirtein samoissa merkeissä ja loppuviikosta Hoo pääsee ehkä jo tutustumaan muutamaan muuhun lapseen.

Hoo ei luonnollisesti olisi halunnut lähteä pois päiväkodista, mutta suostui lopulta kun sai mennä isin kanssa töihin juomaan kaakaota siksi aikaa, että minä kävin kuukausittaisessa lääkärintarkastuksessani. Hukan kielimuuri tuntui Hoota kiukuttavan päiväkodilta lähtiessä, sillä Stephanie oli ihan tyhmä ja kaikki muukin oli hetken aikaa ihan tyhmää. Mitään suurempaa traumaa ensikosketus saksalaiseen päivähoitoon ei kuitenkaan tainnut jättää.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kesäloma Suomessa



Vielä on muutama päivä kesälomaa kotimaassa jäljellä. Tarkoitukseni ei ollut pitää blogitaukoa, mutta semmoinen tästä lomasta näköjään tuli.

Minä siis tulin Hoon kanssa lentämällä Suomeen heinäkuun alussa ja ennakko-odotuksista huolimatta lentomatka sujui oikein mainiosti. Koneen päästyä lentokorkeuteen Hoo käpertyi istuimelleen kuin kissa ja nukkui siihen saakka kunnes herättelin hänet laskeutumista varten.

Alkuloman vietimme Imatralla minun lapsuudenkodissani ja siellä Hoo sai ravata tätsyn kanssa ympäri maita ja mantuja. Lampaita, joista Hoo pitää kovasti, pääsimme silittelemään jopa kahteen otteeseen. Ilma suosi myös sen verran, että pääsimme mökille. Minäkin uskaltauduin lämpimimpänä päivänä heittämään talviturkin.



Loman toisen puoliskon olemme olleet Jyväskylässä Donin kotona. Mummon ja papan mökillä Hoo on päässyt puljaamaan vedessä, eikä sen viileys ole pahemmin nuorta uimaria haitannut. Välillä on leikitty serkun kanssa ja hyvä ystävä Oulusta on myös käynyt kylässä. Minä puolestani tein pienen syrjähypyn Tallinnaan,  jossa kävin ystäväni kanssa pienellä kankaanostomatkalla.


Loppuviikosta on edessä siis paluumatka kotiin Berliiniin. Hassua kyllä, suhtaudun siihen vähän ristiriitaisesti. Hoo aloittaa ensi viikolla päiväkodissa ja se tietysti tuo uusia haasteita. Loma on myös konkretisoinut sen, miten paljon helpompaa elämä kotimaassa on. Ei ole kielimuuria, internet toimii joutuisasti metsänkin keskellä, ruoka on tuttua ja turvallista ja niin edelleen. Toisaalta taas on kiva palata, koska siellä on oma koti ja kaikki omat tavarat ja onhan se nyt kuitenkin Berliini.

Eli tällaisissa tunnelmissa mennään ja nyt yritetään vielä nauttia viimeisestä lomaviikosta sekä keksiä, miten kaikki loman aikana tehdyt ostokset saadaan mahtumaan matkalaukkuun...

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Frau Hemchenin sairauskertomus

Heinäkuu vaihtui sairastelun merkeissä. Jostain tarttui matkaani angiina ja sitä on nyt paranneltu antibioottien voimin. Olen myös päässyt tutustumaan laajemmin saksalaiseen terveydenhuoltoon, joten pitäähän sitä avata sanainen arkkuni senkin suhteen.

Suomesta lähtiessä pyysin terveyskeskuksesta mukaan eurooppalaiset lääkemääräykset astma- ja kilpirauhaslääkityksilleni. Kesäkuun puolella havahduin Thyroxin-purkin tyhjyyteen ja suuntasin reseptin kanssa apteekkiin. Siellä minulle selvisi, että Saksassa reseptit ovat voimassa ainoastaan kolme kuukautta. Suomessa joulukuussa kirjoitetuista resepteistä ei siis ollut enää muuhun kuin paperilennokkimateriaaliksi.

Siinäpä sitä sitten tuskailin tyhjän pilleripurkin ja turhien reseptien kanssa. Mutta ihan hyvä niin, se nimittäin sai minut lopulta liikkeelle Hausarztin etsimisen suhteen. Täällähän ei terveyskeskuksia ole ja jokainen saa mennä sille lääkärille, jolle itse tahtoo. Minulle vauva-asioita hoitava gynekologi oli onneksi jo suositellut erästä tohtori Schneideria, jolla piti kielitaito riittää englannin puhumiseen. Suuntasin siis apteekista tohtori Schneiderin vastaanotolle, selitin respassa asiani hyvin huonolla saksalla ja pääsin miltei saman tien tohtoria tapaamaan. Eurooppalainen sairausvakuutuskortti oli tohtorille vähän uusi tuttavuus, mutta hetken asiaa selviteltyämme asia oli hoidossa. Tohtori Schneiderista tuli minun omalääkärini, hän kirjoitti reseptin puuttuvalle lääkkeelle ja otatti asiaankuuluvat verikokeet. Sitten vain reseptin kanssa ulos ja apteekkiin. Hyvin helppoa ja sujuvaa. Ei jonottelua eikä ajanvarausta.

Toinen sairaanhoidollinen elämys oli viime sunnuntaina kun julmettu kurkkukipu pakotti minut lähisairaalan päivystykseen. Englantia puhuva hoitaja tilattiin paikalle välittömästi, hän otti tietoni ylös ja teki mittauksia. Odotushuoneessa ehdin olla viitisen minuuttia, ennen kuin lääkäri kutsui luokseen. Leppoisasti selvittelimme tautini laatua ja sitten tohtori Becker haki näytepakkauksen antibioottia. Varsinainen lääkeresepti minun piti vielä maanantaina hakea omalääkäriltäni. Tohtori Schneiderin ovessa tosin oli lappu, että hän on lomalla. Siinä vaiheessa hiukan alkoi siepata, mutta onneksi lapusta löytyi myös tieto sijaisista. Taapersin nelisensataa metriä toisen lääkärin vastaanotolle, jossa taidokkaasti saksaksi esitin asiani, täytin parit kupongit, odottelin ehkä vartin ja sain antibioottireseptin käteeni. Siitä vielä apteekkiin toteamaan, että kymmenen päivän antibioottikuuri maksoi minulle tasan nolla euroa.

Tämä saksalainen valinnanvapaussysteemi on siis toistaiseksi toiminut erinomaisesti. Toki se vaatii vähän tällaista harrastamista, eli lääkärin omatoimista etsimistä ja paikasta toiseen ravailua kun kaikkia asioita ei hoideta saman katon alla. Sanoisin kuitenkin, että systeemi on varsin joustava. Omalääkärilläni on (silloin kun hän ei ole lomalla) viitenä päivänä viikossa Sprechstunde, eli ajanjakso jolloin vastaanotolle voi mennä ilman ajanvarausta. Odottelemaan joutuu sen minkä joutuu. Eivätkä nämä resepteillä ostettujen lääkkeiden hinnat toistaiseksi ole tosiaankaan päätä huimanneet.

Ilmaistahan tämä toki ei ole. Tai kyllä se näyttää siltä, mutta mikäpä nyt maailmassa ilmaista olisi. Itse olen kaikista gynekologi-, hammaslääkäri-, omalääkäri- ja päivystyskäynneistä joutunut toistaiseksi maksamaan ainoastaan niskapoimu-ultran (147 euroa). Tai ainakaan muita laskuja ei ole postiluuusta tupsahtanut. Kaikki muu on mennyt KELAsta saatavan eurooppalaisen sairausvakuutuskortin kautta Techniker Krankenkassen, eli yhden paikallisen sairauskassan, maksettavaksi. Loppupeleissä siis Suomen valtion maksettavaksi. Ja suomalaisten veronmaksajien. Jos tämä visiittimme täällä Berliinissä olisi pitempi, eli tulkittavissa pysyväksi muutoksi, joutuisimme maksamaan itse sairausvakuutusmaksut Krankenkasselle. Ja se ei ole erityisen halpaa, rahaa menisi useita satoja euroja kuukaudessa.

Olen siis ollut enemmän kuin tyytyväinen täkäläiseen systeemiin, jahka siihen sisälle pääsin. Ainoa suurempi miinus tulee siitä, että sairaalan päivystyksessä eivät osanneet nimeäni kirjoittaa oikein. Eivät, vaikka passista katsoivat. Mutta ei anneta sen haitata, Krisi Hemchen olkoon saksalaisnimeni!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Seikkailuleirillä Tegelin metsässä

Täällä Berliinissä toimii Suomi Keskus, joka järjestää kaikenlaista toimintaa paikallisille suomalaisille ja Suomen ystäville. Maaliskuusta asti olemme Hoon kanssa käyneet tiistai-aamupäivisin Suomi Keskuksen perhekerhossa ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa kesäkuussa pidettävästä seikkailuleiristä. Jossain hetkellisessä sosiaalisuuden puuskassa ja mielenhäiriössä menin ilmoittamaan meidän perheemme leirille. Siellä me sitten vietimmekin eilisen päivän ja tämän aamupäivän noin kuudenkymmenen muun suomalaisen kanssa.

Leiri pidettiin leirikeskuksessa Tegelin metsässä. Meiltä kotoa matkaa oli autolla kolmen vartin verran ja vaikka junan äänet kuuluivat leirikeskukseen, eli ihan lähellä sivistystä oltiin koko ajan, oli miljöö varsin metsäinen.

Eilen aamulla kotoa lähtiessä epäilys kalvoi mieltäni, sillä en ole mikään leiri-ihminen ja edellinen leirikokemukseni on vuoden 1994 rippileiriltä. Ei sekään niin traumaattinen kokemus ollut, tuntuipa vain vastahankaiselta leireillä vieraiden ihmisten kanssa. Onneksi lopputulos osoittautui tällä kertaa oikein kivaksi. Suurimmat yhteneväisyydet rippileirin kanssa olivat siinä, että tämän seikkailuleirin järjestäjänä toimi (Berliinin suomalainen) seurakunta. Ja että rippileirin tavoin, seikkailuleirilläkin syötiin koko ajan.

Koska Hoo on vielä niin pieni, hänelle ei ohjelmaa ollut ihan yhtä paljon kuin isommille lapsille. Sitä oli kuitenkin aivan riittävästi ja hauskintahan koko hommassa oli leikkiä toisten lasten kanssa. Samassa huoneessa kanssamme yöpyi kaksi muuta liki nelivuotiasta tylleröä perheineen ja yhteisiä leikkejä riitti liukumäessä ja hiekkalaatikolla. Eniten Hoo taisi pitää kasvomaalauksesta ja edelleen vaalimme nenänvartta peittävää sateenkaarikuviota kuin suurempaakin aarretta.

Kuten sanoin, ruoka ei leirillä loppunut kesken. Illalla tarjolla oli makkaraa ja pihvejä, leirinuotilla paistoimme tikkupullaa ja vaahtokarkkeja (sikäli kun ne ehtivät nuotiolle asti...). Pienten nukahdettua pappi kaivoi kitaran esiin ja lauloimme kaikki iloisimmat suomalaiset nuotiolaulut. Eli Murheellisten laulujen maan, Lumi teki enkelin eteiseen, Joutsenlaulun, Viidennentoista yön, Lapin kesän, Syksyn sävelen ja mitä näitä nyt on...

Minäkin ylitin itseni ja tavallisuudesta poiketen valvoin puoleen yöhön asti. Aamukahdeksalta heräsin Hoon kutitteluihin kun hän oli luikahtanut pois kerrossänkymme yläpediltä. Siellä nukkuminen kuului ehdottomasti myös Hoon leirielämän kohokohtiin.